On aamu eikä oikeus ole vielä ruvennut istumaan. Mutta piha on täynnä hevosia, loimi selässä heiniä purra rouskutellen. Ja pirtti alkaa jo olla täynnä väkeä, jotka istuvat kuistissa jutellen ja selitellen, jotkut porstuassa kuiskaillen asioistaan päättelevät. Tupakan savua on joka paikassa, ja kuistin ovesta puhaltaa katkeraa tikuria kartanon raittiiseen ilmaan…
Jo ovat saapuneet lautamiehetkin ja sikari suussa haukotellen istuvat mikä missäkin. Väki juttelee eilisistä asioista, miten menivät. Jotkut tappasivat, vaikka selvä juttu tuntui olevan. Mutta lautamiehet naureskelevat ja ovat viisaan näköisinä. Eivät salaisuuksiaan ilmaise…
Keskustelut vilkastuvat, tupakansavu enenee, sakenee ja tunkee loukkoihin ja kattoon asti. Kahvipöytäkin on katettu suurine mustanpuhuvine vehnäspullineen ja punertelevine limonadipulloineen. Yhä äänekkäämpää puhelua alkaa kuulua: tuossa loukossa hierotaan sovintoa, tässä taas väitellään uudesta vaalilaista ja tuolla karsinan puolella puhuu joku äsken tapahtuneesta ryöstöstä.
Yhä tulee väkeä, toisista kylistä kaukaa, mistä lienevät. He ostavat hekin sikarit, tahtovat kahvia, ja kun kuulevat, ettei oikeus vielä istu, niin sanovat, että hyvästipä sitä ehdittiin…
Siinä on tuttuja miehiä, kätellään, kuulumisia tiedustellaan ja naureskellaan…
"No eipä kuulu liikoja. Mitä tänne?"
"Eipä tännekään…"
"No täällä sitä ollaan taas…"
"Joo… täällä sitä saa istua, että istuinlihat uupuvat."
Se on tuo hyvinvoipa lautamies, joka niin sanoo, tuo, jonka punainen puseron kaulus paistaa kuin merimerkki kallioisen rannan karikolta… Se on hyväntuulinen lautamies, punaisia värejä rakastava…