Vaikein on Mäkikylän lautamiehellä, joka on lihava ja veltto ja rakastaa paljoa enemmän hyvää ateriaa ja pehmoista vuodetta kuin lain kuivia pykäliä ja korkean oikeuden mehetöntä pöytää, josta ei hiirikään mitään nahkaansa saa. Nyt olisi hänen vuoronsa päästä tuulettelemaan, mutta hän on yhtä arka kuin muuten on hyvinvoivan näköinen, hän pelkää tuomarin nuhteita eikä tohdi lähteä. Viuhkola, joka nyt on "ulkona", viipyy niin riivatun kauan… mitä viipyneekin…
Häntä, Mäkikylän lautamiestä, uuvuttaakin niin, että ihan tahtoo siihen paikkaan nukkua… Mutta hän kokee ponnistaa voimiaan, pönkkää silmäluomia, ja väliin leimahtaa rohkea ajatus hänen mieleensä: hän vilahtaa ulos todistajan kanssa… ehkäpä ei tuomari osu huomaamaan… Kylmälän kylän lautamies, joka istuu hänen vieressään, on nukkunut… kuorsaakin väliin… nukkukoon… väsyttää tässä muitakin…
Mutta Viuhkola ei vain näy takaisin tulevaksi, vaikka jo on viipynyt toista tuntia… Semmoinen lurjus… Kun ovi avautuu, on hän kuulevinaan pitäjäläisten pirtistä kiivasta väittelyä… varmaan inttelevät politiikasta…
Ja Mäkikylän lautamies ikäänkuin virkistyy ja herää, sillä hän on tarmokas puoluemies, pitäjän ensimäisiä "suomettarelaisia". Hänelle kasvaa voimakas halu päästä kuulemaan, mistä siellä on kysymys… Siellä ei liene yhtään kykenevää miestä, joka hänen puoluettaan pystyisi "arvokkaalla tavalla" ja perinpohjin puolustamaan…
Ja hän tuntee, että hänen rohkeutensa kasvaa… hän miettii ja miettii, ja kun uusi todistaja käsketään esiin ja entinen poistuu, nousee hän paikaltaan, kävelee vakavana ja juurevana ja menee ulos ovesta samassa avauksessa kun todistajakin.
Vankka vapauden tunne kuohahtaa sydämessä heti porstuaan päästyä, väsymys katoaa, velttous loppuu ja uni poistuu sielusta… Pirtistä kuuluu yhä tulisempaa väittelyä, kovempaa, kimakampaa ääntä sekaisin. Hän tempaa oven auki… Ovesta pullahtaa hänen silmilleen paksu pilvi sikarinsavua, ja savun seasta näkee hän ihmisten päitä, pörröisiä naapukoita, kakilakkeja ja naisten huiveja, erottaa hikisiä, punaisia naamoja, nauravia toiset, toiset totisia kuin nouseva taikina. Ja ääntä ja sorinaa kuuluu, joku nauraa, nuo tuossa väittelevät, tämä selittää lakia tuolle…
Mutta hän pyrkii pöydän luo ja saa sikarin suuhunsa… Siinä se onkin pöydän luona kiivain väittely ja tulisin tinka, sillä siinä kiistetään politiikasta. Joka puolueen miehiä on siinä: on maalaisliittolaisia, nuorsuomalaisia ja vanhoja, vakaantuneita "suomettarelaisia"… Hän seuraa hetken haastelua, joka on tulinen ja sekava, sillä kaikki puhuvat yhtaikaa, toinen ei jouda kuuntelemaan toistaan, vaan jokainen syytää suustaan minkä tietää puolueensa päiväpaisteisista puolista… Hän juo pullollisen limonadia ja selittelee kurkkuaan ja käy sille puolelle pöytää, jossa näkee muidenkin suomettarelaisten olevan. Häntä tervehditään iloisesti, ja vanhain miesten kasvoille ilmestyy tyytyväisyyden ja nuoruuden ilme. Sillä yksin hän tässä sekavassa seurakunnassa on rennosti kantanut suomalaisen puolueen lippua silloinkin, kun muut harhailivat eksyksissään puolueiden umpisilla teillä. Hän tietää olevansa vaikuttava henkilö ja tuntee itsessään, että hän vie puoluettaan ilomarssissa voittoon. Sillä hänen puolueensa on syksyn ja talven kuluessa kasvanut, paisunut ja laajennut samoinkuin hän itsekin sekä sisällisesti että ulkonaisesti…
Maalaisliittolaisia on enimmin ja enimmäkseen nuoria miehiä, innokkaita ja taistelunhaluisia. Vankkoja ja vikkeliä ovat nuorsuomalaisetkin ja kiivaita poikia kaikki. "Suomettarelaisten" roikka taas on vanhempaa väkeä, vaikenevia isäntiä ja joku löylynlyömä mökinmies. Mäkikylän lautamies parasta koko roikassa.
Mutta kun Mäkikylän lautamies iskee kiinni erään nuorsuomalaisen arvosteluun Danielson-Kalmarin pitämästä puheesta, vastaa hänelle nuorsuomalainen, joka on entinen tukkipoika:
"Mitä tekin enää potkitte tutkainta vastaan… tuollainen, vanha lahonnut 'puulaaki'… Ettekö tiedä, että teidän puulaakinne ei enää ole 'emäpuulaaki'…"