"Niin, mitä menitkin nimeäsi kirjottamaan… Minäpä en kirjottanut, vaikka kyllä viekasteltiin", sanoo tyytyväisenä Paksulan juureva isäntä ja poistuu hyvinvoipana kotiaan päin.
— Tämmöistä osuustoimintaa, — kummastelee konsulentti, ja taas soi hänen korvissaan:
"Pois puolustamaan kotimaatamme, pois…"
ENSI KELILLÄ
Koko lauantaipäivän tuiskusi lunta, peitti vaarat ja vainiot, silitti tiet ja alleen hautasi kartanoroskat ja kesän viimeiset jäännökset.
Hauska talvi oli tullut, valkoinen lumi viehätti silmää, virkisti mieltä ja munaskuita. Yhtäkkiä katosi syksyn synkkyys mielistä, yhtäkkiä velttous muuttui vereväksi tositoiminnaksi ja tuntui kuin imisi ilmasta raitista, virkeää, voimakasta elämää…
Ei ole monta kulkijaa tielläkään näinä viimeisinä sumuisina ja pimeinä syksyn päivinä. Eipä paljon muita kuin posteljooni, joka ärtyisänä ja märkänä istuu rattaillaan niinkuin vanha varis sateessa…
Äreä ja kiukkuinen on ollut Korkeaniemen Aukustikin näinä päivinä, mutta sunnuntai-aamuna hän herää kuin uuteen elämään…
Alushoususillaan vielä ollessaan silmäilee pihalle ja näkee lunta… valkoista, silmiä huikaisevaa lunta… Hän tuntee veren virtaavan nopeammin, mielen ilostuvan, ja näppärästi ja haukottelematta saa hän vaatteet yllensä ja kengät jalkaansa.
Muu talonväki on jo ennen noussut. Emäntä on jättänyt kahvipannun hiillokselle ja Aukusti särpää kuppinsa sisällön hopussa kuin olisi hengen hätä. Hän rientää ulos… pihalle on jo teitä laastu sekä navettaan että talliin. Kun hän pääsee kuistin eteen, laukkaavat varsat ohitse niin että vinkuu, häntä sulkana perässä, kiitävät tielle päin, tienhaaraan seisahtuen. Hännät vetäytyvät kaarevaan koukkuun, pää ja korvat ovat pystyssä ja koko ruumis jännityksissä. Siinä puhaltavat sieraimistaan pärisevän puhalluksen ja panevat laukkaa pitkin tietä, että kavioiden kopse kartanolle kuuluu…