Aukustin mieli tulee yhä iloisemmaksi. Se on renki-Matti, joka on päästänyt varsat kilostelemaan, pitkästä aikaa jalkojaan taivuttelemaan…
Hän juoksee kujalle katsomaan mihin asti varsat laukkaavat ja huomatessaan Matin tallin ovella huutaa:
"Matti hoi! Päästä vanha ruuna ja Pilkkikin penteleinään."
Matti on hyvillään hänkin ja rientää isännän käskyä täyttämään.
Hetken päästä ilmestyvät vanha ruuna ja Pilkkikin pihalle. Pilkki lyöttäiksen tuliseen laukkaan, ja takapäätä viskelee vanha ruunakin niinkuin nuoret hevoset…
"Jo tuli lunta", sanoo Aukusti.
"No rekikeli mainio jo… kun pihallakin melkein kyynärä", vastaa
Matti, ja molemmin he seisoivat pihalla hevosten iloa katsellen.
"Tästä jo Jussilan Lauri ajoi sivu kruununoriillaan, että vinkui", ilmoittaa Matti.
Aukustiinkin tarttuu ajohenki, tuntuu niin sanomattoman hauskalta elämä. Aivan niinkuin olisi uudestaan syntynyt koko mies. Mattikin on ollut vireämpi, toimeliaampi ja hoksaavampi kuin muina aamuina. Juoksijaoriin "Urvon" on hän parhaan ymmärryksensä mukaan puhdistanut, aivan kuin olisi arvannut isäntänsä lähtevän ajoon. Isäntä kiittelee. Pyyhkäisee kuitenkin itsekin Urvon kiiltävää karvaa, harjaa, silittelee ja hännän solmiaa vähän lyhemmälle ja hommatessaan puhuu Matille ystävällisellä ja veljen äänellä, viheltelee Urvolle ja kaulaa taputtelee…
"Jopahan, saakeli soikoon, tulikin rekikeli, tuli tulinen ettei arvannutkaan… päästään tästä mekin vähän jalottelemaan… ja näin kaunis ilma… Taivaan rannat seestyvät… alkaa pakastaa… kyllä se teki talven aivan yhteen sanaan… Mutta kuka siellä jo kulkusissa ja aisatikuissa ajelee?"