He rientävät pihalle sekä isäntä että Matti ja näkevät ajajan vinhaa vauhtia tulevan alhaalta päin. Varsat laukkaavat edellä, että tierat suurina lumipalloina lentelevät korkealle ilmaan…
Kuinka lystiltä tuntuu!
Aisakellon ääni on kuin ihaninta musiikkia ja kulkusen kimeämpi helinä kuin ilon verrattominta hymniä…
Kuinka kuitenkin tuntuu hauskalta… hauskalta tämä ikävä ihmiselämä…!
Aukusti tulee aivan haltioihinsa.
"Se on lukkari, lukkari se on", hokee hän Matille.
"Lukkari se näkyy sittenkin olevan", tuntee Mattikin.
Lukkari on kaikin puolin talvitamineissaan ja kirkkoon tietenkin matkalla. Hänen tunnettu ruunansa "puistaa aisoja", että tiuku soutaa kuin koskessa… Tuntuu lukkarista, että menee… Mutta suurempaan vauhtiin yhä vaatii ruunaansa, pitkällä ruoskalla reen perästä viuhtoen ja mahtavalla kurkkuäänellä karjahdellen.
"Katsos perhanaa tuota ruunaa, kun se vieläkin… vieläkin on juoksevinaan", arvelee Aukusti.
"Matti, ota sipikka pian rekihuoneesta… pistä vähä heiniä ja loimi ja ne maalatut aisat", toimittaa hän kuin hengen hädässä Matille, sillä hänelle tulee sellainen ajohalu, ettei hän pysy paikoillaan. Ja erinomaisen hyvällä tuulellakin hän on.