Silloin yhtäkkiä kuuluu korvaani kuin airojen kitinää, ikäänkuin venettä soudettaessa; kun hetken vielä kävelen, vilahtaa vettä puiden välitse… Ja siinä samassa saavunkin pienoisen järven rannalle, josta valkoinen hiekka pohottaa kauas veden alta. Keskellä järveä on vene ja soutaja siinä, vanhannäköinen mies. Kalanpyyntihommissa lienee…
Toiselta puolen järven näkyy pienoinen talonalku: uusi pirtti, navettarakennus ja sauna, joka on kivikon päällä, aivan veden rajassa. Näkyy olevan vähä pellonviljelystä talon ympärillä, kellertävä pellonsänki paistaa ilta-auringon valossa tänne toiselle puolen somalta ja miellyttävältä, ja vähäinen elohaasia pirtin takana… siinä olivat varmaan talon lyhteet… tuskin riihellistä… Venheessä oleva mies huomaa minut rannalla, soutaa maihin sinne, jossa seison, ja hyvää iltaa toivottaa. Hän on vankka valkoverinen mies. Kasvot ovat kyllä jo ryppyiset, mutta varressa näyttää vielä olevan nuoruuden voimaa ja joustavuutta. Ja koko olennossa, äänessä ja liikkeessä ilmaantuu katkeruutta ja tyytymättömyyttä.
"Mihinkä se on matka?" kysyy hän, kun astun veneeseen, ja katselee epäluuloisesti minua. "Eipä tämän kautta monta kulkijaa ole sattunut… taitaa kolmas olla sitten kun tähän tulin asumaan…"
"Kauanko olette tässä asunut?"
"Viidestoista kesä kulumassa", vastaa hän vitkaan ja semmoisella äänellä, josta minä ymmärrän, että sama se olisi, jos olisi jo viideskymmeneskin kesä… ei tämä sen parempaa olisi…
Siitä pääsemme puheen alkuun. Hän se nyt juuri on Iikka Oinas, ja tämä järvi on Juukujärvi.
Kun hän saa tietää kuka olen ja mille asialle olen menossa, tulee hän kuin ilosemmaksi ja niinkuin leppyisi itselleen ja muille.
"Vai sinne matka! No kuinka te tämän kautta tulitte kulkeneeksi?" tiedustelee hän.
"No, tiesin tämänkin järven rannalla asukkaan olevan, niin ajattelin, että kuljenpahan senkin Juukujärven kautta, että näen Oinas-Iikankin asunnon."
"Jo tässä katselemista onkin", hymähtää hän kuin pilkaten.