Satuin tässä takavuonna kerran kulkemaan Juukujärven kautta, kun matkani piti erämaata halki toiseen pitäjääseen.
Kivinivan uudistalossa opasti isäntä minua polulle ja neuvoi:
"Tästä kun kuljet ja tämä männikkökangas loppuu, niin tulee jänkkä vastaan. Sitä elä lähde oikasemaan, vaan kulje sen vasemmanpuolista rantaa… ja pitäisi siinä tuntua pilkat puissa… niin tulet meidän heinäladolle, jossa on lehtiauma ikkunan edessä. Siitä ladolta sitten lähtee pilkottu polku ja kun sitä avosilmin seurannet, niin kyllä koidut Juukujärvelle…"
Niin neuvoi Kivinivan vanha, vaivaantunut ja kovaa kokenut isäntä, ja minä läksin neuvottua polkua kulkemaan…
Äärettömiä, liikkumattomia metsiä läpi polku vei, halki nukkuvaa kiveliötä, jossa tukkilaisen kirves ei koskaan ollut tuhoa tehnyt. Oli syksyn herttainen päivä, jolloin aurinko vielä lämmittää kuin kesällä ainakin. Männikön keskellä kulki kuin pylvässalissa, soman, miellyttävän hämärän ympäröimänä…
Tuli taipaleessa vastaan melkoisia metsäpuroja, joiden yli oli asetettu veistetyt telat, kaksi vierekkäin. Purojen varsilla kasvoi pitkää, mehevää heinää, pihlajia ja tuomia…
Olisi täällä mökin paikkoja, olisi maata viljeltäväksi tuhansille…
Mutta tulleeko koskaan asutetuksi tämäkään kiveliö?
Niin kävellessäni itseltäni kysyn, mutta ei vastaa kukaan. Äänetön kuin hauta on ympäristöni, ja vakavan totisilta näyttävät satavuotiset petäjät ja vanhat partaiset kuuset.
Jo näkyy viimein yhden puron varrella, metsän peitossa, pienoinen laukkupuoli lato, joka on aivan polun vieressä. Se näyttää olevan heiniä täynnä, ja ikkuna on tukittu ristiinrastiin koivun oksilla ja vesoilla. Taitaa olla tässä puron varrella Iikka Oinaan niitty!
Siitä nousee polku kovemmalle maalle ja näkyy siellä täällä kalliotakin ja niiden välissä rotkoja, mutta metsä on vieläkin yhtä sakeaa, kookasta ja komeaa…