"Eikö mitä. Ei se meidän aikana tule. Vaan eiköhän ole viisaampaa, ettemme anna noille matorakkareille viinaa, — vaan juomme itse", arveli agronoomi.
"Niin taitaa olla. Vaan menemme tuonne Lompalonrannan latoon ja otamme ryypyn. Madot kyllä häviävät itsestään."
"Aivan oikein. Madot kyllä häviävät itsestään. Ei niille muuta ymmärrä."
Ja sinne kävelivät ja ladon kynnykselle istuivat.
Ja sen havainnon tekivät kaikki muutkin, että omia aikojaan ne häviävät niittymadot, ilman ihmisten apua ja rukouksia. Joutavaa on niiden vuoksi mieltään pahentaa.
KUVA JUUKUJÄRVEN RANNALTA
Laajan, asumattoman erämaan syrjässä on Juukujärvi, jonka pohjoisenpuolisella rannalla, etelään päin viettävällä törmällä, on Iikka Oinaan torppa.
Kruununtorppa nimittäin. Metsiä kulkiessaan on hän tämän pienoisen järven rannalle kerran eksyksissään joutunut pimeänä syysyönä. Silloin hän päätti tähän ruveta kruunulta torppaa pyytämään ja asettua tänne asumaan. Kaukana oli seutu kyllä muista ihmisasunnoista, — oli ensimäiseen naapuriin, Kivinivan uudistaloon, rapea puoli penikulmaa, — ja kirkonkylään oli kolmatta penikulmaa.
Mutta Iikka Oinaan mielestä oli Juukujärven ympärillä hyvää viljelysmaata, ja niittyä saisi perkaamalla jänkille ja meheville ojanvarsille.
Tuumasta toimeen. Iikka ryhtyi hommiin ja niin sai kun saikin torpan oikeudet. Metsä järven ympärillä ja laajoissa saajoissa loitompanakin oli verrattoman hyvää männikköä kuin humalamaata; se se viekoitteli Iikkaakin siihen torppaa perustamaan, että jos hyvinkin pian saisi taloksi ja pääsisi sitten tuon verrattoman pulskan metsän omistajaksi.