Mutta siitä äijä nokkaantui. "Vai hullutuksia! Nyt niitä hullutuksia on maailma täynnä. Runsaampi ja rasvaisempi oli ennen minun aikanani tämänkin talon elämä. Oli olemista. Viljaa oli aina satakin tynnyriä aitan hinkalossa, oli lihaa, oli voita, oli kalaa kaikesta lajista, omalle väelle ja vieraillekin antaa…"
"Vaan saitteko silloin niin paljon rahaa voistanne! Nyt nousee meijeristä joka kuukausi lähemmäs kolmesataa markkaa", pani poika, isäntä Matti, väliin.
"Niin tekee, sen olen kyllä nähnyt", myönsi ukko. "Mutta mihinkä joutuvat nämä rahat? Pankkiinko? Säästöpankkiinko? Ei penniäkään säästöön jouda. Parhaat pellot, jotka ennen antoivat jyviä, raskaita kuin suoloja, kasvavat nyt timoteitä kuin kuivia keppejä — jauhot ovat ostossa. Väelle täytyy ostaa silavaa ja kryyniä ja lehmille kaikenlaisia 'kokkoja' ja voimavärkkiä ja yhtä kaikki on puuro pöydällä sokeana kuin Orajärven äijä, ja väki valittaa vatsaansa ja vasikat rapovat… Jauhoihin, kahviin, kryyniin ja lääkityksiin menevät ne meijerirahat… Mitäs siihen sanot?"
Hetken mietittyään vastasi Matti:
"Elon viljelys ei kannata täällä…"
"Kannata! En kehtaa kuulla! Millä sinä luulet, että minä ja äitivainajasi, kun kahdella tyhjällä kämmenellä aloimme, olisimme tästä talon tehneet, jos meillä olisi leipä aina ostossa ollut? Ja voita mekin möimme, parhaina vuosina kahdenkin tuhannen markan edestä… Ja kerrankin — silloin suurena nälkävuonna — oli minulla viljaa myydä toistasataa tynnyriä… Mutta sinun aitassasi tappelevat hiiret, että maantielle kuuluu…"
"Niitä jyvävarojaan se vaari aina kehuu", sanoi Matti siihen ja koetti lyödä leikiksi ukon puheet.
"Niin tekeekin."
"On siinä vähä kehumisen varaakin", sanoivat siihen rengitkin.
Ja ukko jatkoi: