"Eivät nämä minun ole. Nämä ovat tuon Aukusti Joakimin, tuon Niemelän", vastasi Järvelä ja katseli syrjäsilmällä agronoomiin.
"Eivät nämät minun ketoni ole ainoat täälläkään, jossa matoja on", sanoi Aukusti Joakim. "Herralankin Jaakonvainion ovat syöneet, ettei ole kun korsia pystyssä."
"Jaha… jaha… Eikö täällä ole koetettu mitään niiden hävittämiseksi?" kysyi agronoomi.
"Minkäpä niille on ymmärtänyt. Ovat ne jotkut koettaneet ajaa virtsaa, vaan ei ole auttanut sekään", selitti Järvelä.
Mutta nyt innostui agronoomi selittämään.
"Kaikkia keinoja on koetettu etelämpänäkin, mutta eivät ole auttaneet. Mutta minä olen keksinyt keinon, jolla häviävät ja jonka keinon avulla vielä tänä kesänä saa vankan rehusadon noista alastomista kedoista."
"Sitäpä minä en usko, kun juhannuksestakin on jo viikko kulunut", epäili Aukusti Joakim.
"Kummalta tuo kyllä tuntuu", arveli Järveläkin.
"Niinpä niin", sanoi agronoomi voitonvarmana. "Epäilleet ovat muutkin ensiksi. Mutta oletteko ajatelleet, että kun nämä kedot auraa ja kylvää rehukauraa, niin silloin häviävät madot ja syyspuoleen saapi vankan kauralaihon. Sellaisen keinon minä olen keksinyt mokomille."
Hän katsoi voittoisasti Aukusti Joakimiin ja Järvelään, eivätkö
hämmästy ja sano, että sepä nyt on, kun ei tuota itse ole hoksannut.
Mutta eivät hämmästyneet eivätkä kummastelleet. Melkein päinvastoin.
Sillä Aukusti Joakim sanoi: