Hän istui tuntikausia kamarissaan, kynä kädessä, käsi otsalla mietiskellen. Monta kertaa oli hän aloittanutkin, kirjoittanut väliin koko sivun, mutta kun siitä ei näyttänyt tulevan mitään, alkoi hän miettiä uutta aihetta.
Mutta ei ollutkaan niin helppoa keksiä kertomusta. Jos hän joskus uskoi löytäneensä hyvän jutun, muistikin hän samalla, että ei se ollutkaan uusi, vaan että hän oli sen ennen jostakin joululehdestä lukenut…
Häntä alkoi hermostuttaa. Oli jo viikko kulunut eikä hän ollut saanut mitään valmista. Ainakin kaksikymmentä oli hänellä alulla, mikä sivun, mikä puolen sivun pituinen. Hän käänteli papereita ja noitui itsekseen. "Iikan joulu", "Jouluaattona", "Vanhan joulu", "Jouluna", "Joulusunnuntaina", "Iloinen joulu", "Joulukuusen kynttilä"… luki hän aloittamiansa kertomuksia.
Ei, ei noista saanut yhdestäkään juttua… Keksisi edes jonkun pitkän valeenkaan!… Ja miksei sitä keksisi, kun saisi rauhassa olla… mutta eiköhän tulekin taas tuo naapurin Matti häiritsemään… tulee tietenkin… Pentele kuitenkin! Eikä ole enää kuin viikko aikaa, jolloin kertomus pitäisi lähettää…
Hänelle on tullut tavaton hätä ja kiire, öilläkin hän valvoo ja miettii. Hän on päivisin vimmoissaan koko talonväelle, ja jokaista vierasta, joka käy talossa, kohtelee hän tylysti… Vihdoin eräänä yönä hän uskoi keksineensä hyvän kertomuksen. Yösydännä nousi hän ylös ja alkoi kirjoittaa. Hänellä oli selvänä loppuun asti kertomus, ja se tuntui mainiolta…
Aamulla oli hänellä kertomus melkein puolivälissä… hän ehtisi saada hyvissä ajoin valmiiksi ja lähettämään sen määrätyllä ajalla. Kun hän ryhtyi alkupuolta puhtaaksi kirjoittamaan, muisti hän yhtäkkiä, että hän oli jostakin lukenut tai kuullut samanlaisen kertomuksen. Hän muisteli ja muisteli, kävi levottomaksi…
Illalla luki hän kertomuksen alkupuolen vaimolleen, kuullakseen hänen mielipidettään…
Vaimo kuunteli, yski väliin ja naurahti…
"Tuohan on samanlainen kertomus, jonka Otto menneenä jouluna luki kansakoululta saadusta joululehdestä; nimetkin ovat samat: Aapo ja Liisa", sanoi vaimo.
Silloin Frans Tuira vimmastui, suuttui vaimolleen ja tiuskaisi: