"Sinä et, hiisi vie, saisi semmoistakaan."
"Jos minä kirjoittaa osaisin, niin paremman tekisinkin", ilveili vaimo.
Frans Tuiralle tulee yhä suurempi hätä. Hän on kuin suuressa tuskassa ja näkee pahoja unia. Ja aika kuluu… aika kuluu. Kolmen päivän perästä pitäisi kertomus jo saada postiin…
Mitä hittoa hän tekisi? Jos olisi mennä pappilaan, maisteria puhuttelemaan, ja kysyä häneltä. Mutta sekin olisi niin alentavaa, ja jos kyläläiset saisivat tietää, niin sitten siitä vasta elämä nousisi… Mitä tehdä? Mitä hemmettiä tehdä? Hän kävelee kuin kuuman pellin päällä ja sikari röyhyää hänen hampaissaan kuin veturin savutorvi, hän tiputtelee tuhkaa kirjoituspöydälleen, ja tulisia kipunoita lentelee sikarista pitkin lattiaa ja huonekaluja…
"Sytytät vielä palamaan koko talon tuon joulukertomuksesi kanssa", sanoo hänelle emäntä.
"Mene pöksääsi… eläkä päästä ketään tänne… Minä tahdon olla rauhassa… Kuuletko sen, lehmä", viskaa hän vimmalla emännälle, joka mennessään nauraa hykertää.
— Että minulla pitää vielä lisäksi olla noin saakelin tyhmä ja käsittämätön vaimo, — huokaa hän.
Mistä hiidestä ne keksivät aiheita muut noihin joulukertomuksiinsa… mistä hiidestä? Ja aina uusia, uusia joka vuosi? Sekin Kauppis-Heikki ja keitä ne kaikki lienevät!
Vaan vaivaa niillä lienee ja tuskaa… saavat, saakeli vieköön, hekin miettiä ja ponnistella… se on vissi…
Mutta äkkiä juolahtaa hänen mieleensä onnellinen ajatus… Sen hän tekee… muuttaa vain nimet ja muutenkin vähin…