Hänellä on kirjakaappinsa alihyllyllä useita joululehtiä. Yksi on jo hyvin vanha ja siinä on erinomainen kertomus joulusta… Hän jäljentää sen. Siinä ei ole kirjoittajan nimeäkään eikä sen sisältöä enää kukaan muista…. Sen hän jäljentää ja panee vain alle oman nimensä: Frans Tuira.
Hirmuisella kiireellä hän penkoo kirjahyllyään ja löytää hakemansa joululehden… Tässä se on… "Jouluaattona" on sen nimenä, mutta hän muuttaa sen kuulumaan "Jouluaaton tapauksia" ja lisää vielä alle: "Todellinen kertomus".
Siitä tulee mainio kerrassaan. Sitä ei kukaan muista eikä hoksaa, että se on ennen painettu, kun siinä on erilainen nimi ja muutenkin muovaeltu…
— Voi kuitenkin, kun hoksasin, kun hoksasin… kun hoksasin… sin… sin, — iloitsee hän ja rutistelee entiset joulukertomustensa alut yhdeksi palloksi ja viskaa uuniin.
Ja nyt hän istuu tuolilleen ja ottaa puhtaan, hohtavan valkoisen paperiarkin eteensä…
— Jopahan… jopahan hoksasin, — hän yhä iloitsee, asettaa joululehden syrjemmäs ja tarttuu kynään…
Mutta kiireessään ja ajatuksissaan kirjoittaa hän arkin vasemmanpuoliseen yläreunaan: "Jäljennös".
Mutta hän huomaa samalla erehdyksensä ja viskaa vihan vimmalla paperiarkin luotaan…
— Saatana, kun tässä on kiire, että väkistenkin tulee väärin, — noituu hän synkästi ja ottaa uuden arkin.
Samassa tulee naapurin Matti sisälle.