"Sinä olet tyhmä, sisko parka!" sanoi Laura pilkallisesti sisarelleen.
"Mitä he ajatellevatkin, isä ja äiti, kun eivät parempaa ja kovempaa kuria sinulle pidä!" porisi sisko siihen närkästyneenä.
Mutta Laura rakasti seuraa ja oli aina ensimmäisenä nuorison joukossa.
Kuta enemmän hän varttui, sitä enemmän sai hän ihailijoita.
Kaukaa muista pitäjistäkin kulki kosijoita häntä näkemässä. Oli kelpo talonmiehiä joukossa, kunnollisia työntekijöitä. Mutta Lauran mielestä he eivät olleet kylliksi sivistyneitä tai heissä oli joku muu vika. Rukkasia saivat pitempimatkaiset samoin kuin kotikylänkin nuoret miehet.
Sellaista hauskaa piti Laura parisen vuotta.
Mutta kosijoiden tulva alkoi vähetä, ja vihdoin ei enää kukaan uskaltanut hänen puoleensa naimatarjouksella ilmoittautua. Se alkoi Lauraa harmittaa. Olihan hän vielä yhtä kaunis kuin ennenkin? Olihan laajalti tunnettua, että hän vanhempainsa jälkeen saisi periä koko talon lyömättä, liikuttamatta!
Hän kyllästyi nuorison rientoihin, ja "aatteet", joita hän kansanopistosta tultuaan oli aikonut toteuttaa, olivat jääneet pelkäksi aikomiseksi. Yhtä kaunis, yhtä iloinen ja elämänhaluinen hän vieläkin oli, mutta hän ei enää jaksanut nauttia siitä, josta muut nuoret. Ja sen vuoksi hänen käytökseensä ilmausi jotakin kankeaa ja kylmää, jota toiset arvelivat ylpeyden merkiksi, loitontuen yhä edemmäksi hänestä.
Ylpeyttä se oikeastaan olikin ja kateutta sekaisin. Sillä sitä mukaa kuin hän vanheni, kasvoivat ja kaunistuivat nuoremmat. Hän tunsi kateutta mielessään, kun jolloinkulloin sattui iltamiin ja näki jonkun nuoren tytön parissa kolmessa vuodessa kasvaneen soreaksi immeksi, josta nuoret miehet näyttivät paljon pitävän.
Ja silloin hän aina mietti ja ajatteli, että jo oli hänkin nuoruuden hulluimman ajan elänyt… jo saisi nyt mennä naimisiin ja aloittaa elää todellista elämää.
* * * * *