Isän, äidin, koko suvun häpeä… Nyt vasta hänelle oikein selvisi tilansa ja hän tunsi tuskien vihlovan sydämessään kuin viikatteella…
Elääkö vielä ja kantaa häpeää ja pilkkaa koko elinaikansa…!
Ei ikinä!
Pois maailmasta, jossa ei enää mitään toivoa ole!
Hän sieppasi kuin mielipuoli huivin hartioilleen ja juoksi rantaan…
Mitä hän aikoikaan?
Hän tuijottaa virtavaan väylään, joka on noussut aivan törmän tasalle ja jossa suuret jäälautat vauhdilla kiiruhtavat myötävirralle, iskien välisti törmän kamaraan syviä koloja ja keskempänä väylää ja niemien nokissa kiiveten toistensa olkapäille. Pyörteissä vesi virtaa monen sylen syvyydeltä. Venevalkamassa loiskii vesi törmän päälle, vaahtoa vieritellen.
Laura tuijottaa veteen, silmää kerran pihaan päin ja salamana kulkee hänen mielessään hänen häpeätaakkansa… Hänestä tuntuu niinkuin koko kylän väki osoittelisi häntä sormellaan… hän on kuulevinaan ilkkumista ja naurua rannalta…
Hän heittää huivin hartioiltaan… sulkee molemmat silmänsä ja puristaa huulensa tiiviisti yhteen… ja paiskautuu pää edellä virtavimpaan paikkaan…
Talossa on sattunut olemaan kyläläisiä. Joku huomaa Lauran hyppäävän väylään… Kaikki rientävät rantaan…