Mutta vielä oli mieli rohkea ja vielä oli selvillä kosken kivet ja juonteen perät, vielä muisti joka äkkimutkan ja kiivaan käänteen…
Mitä miettineekään vanha Antti, kun siinä kivellään istuu. Samalla kivellä, jossa aina joka kevät virran juoksua tarkasteli ja joka oli kuivan aikana kuivalla maalla, mutta jonka kuvetta pitkin tulvavesi vihaista vauhtia kiiti ohi…
Ei kuule Antti tyttärensä huutoa pihalta…
Ensimmäiset lautat ovat jo järviltä saapuneet ja koskenniskaan kiinni otetut. Lauttamiehet ovat tulleet Antin puheille.
Jo viimein äkkää Anttikin lauttamiehet ja kuulee huudot. Vedessä kaahloen hän tulee kiveltään miesten luo.
"Milläs mielellä nyt Raitikoski on?" tiedustelevat miehet.
"Äkeänä on ja tulva nousee… on noussut kolme tuumaa taas parissa tunnissa… pahimmillaan on…"
Niin on Antin aina ollut tapana sanoa. Siihen on totuttu eikä se sentään merkitse sitä, ettei koskea voi laskea.
"Vaan reikään taidetaan yrittää", arvelevat lauttamiehet.
Mutta miettiväisempi on nyt Antti kuin koskaan ennen. Ei lupaa lähteä, mutta ei jyrkkään kielläkään.