"Tavaton tulva nyt onkin", selittää hän miehille, kun ovat pirttiin kaikin tulleet ja kahvin keittoon alettu. "En minä muista tämmöistä tulvaa pitkään aikaan… Jos kolmekin tuumaa olisi matalampi, niin…"
"Onko koskaan tullut lasketuksi tällä vedellä?" kysyy muuan Antilta.
"Eipä tähän aikaan. Vaan muistan minä yhden keväimen… kyllä siitä nyt on viidettäkymmentä vuotta aikaa… Isävainajakin silloin vielä oli elossa… Silloin oli vielä vähän korkeampi tulva kuin nyt… Mutta isävainaja huusi minulle, kun korvasta löysättiin, että katso silmillä eläkä rei'illä, ja niin me hurautimme alle, vaikka rannalla seisojat sanoivat, että jo oli siinä viimeinen matka… Mutta minäkin olin silloin nuori…"
Ja kuta enemmän Antti puhuu, sitä enemmän tuntuu niinkuin hän ei oikein luottaisi enää itseensä. Mutta kun on kahvit juotu, sanoo hän miehille:
"Jos huomenna koettaisimme… taikka puolenyön aikana, jolloin kosken voimat ovat vähimmillään ja virta nukuksissa…"
Ja Antti lähtee taas kivelleen katsomaan.
Miehet jäävät siihen hetkeksi juttelemaan.
"Kukahan tästä sitten alle pääsee, kun tuo Antti kuolee", arvelee muuan.
"Ei sen enää tarvitsisi lähteä", selittää tytär. "Vanhuus sitä jo vaivaa, ja välisti jo höpisee itsekseen…"
"Vaan kun eivät muut uskalla eivätkä osaa…"