Mutta eipä näyttänyt Juho Koivisto kehenkään naistuttavaansa rakastuvan, vaikka kylällä puhuttiin väliin yhtä, väliin toista hänelle.
Arolan Jenniä kuitenkin kaikista enimmin. Oli tultu huomaamaan, että Juho, kun yhteen seuraan satuttiin, tarkasteli Jenniä enemmän kuin muita. Ja kun heidät nähtiin jokunen kerta yhdessä kylällä kävelemässä, puhuttiin heidän kihlauksestaan jo varmana asiana.
Mutta valmista siitä vain ei näyttänyt sittenkään tulevan.
"No, joko saapi onnitella?" kysyttiin.
"Ei vielä, ei vielä!"
Ja sitä Juho naureskeli sanoessaan omituisesti.
Jäätyään yksin kamariinsa Juho usein mietiskeli, minkävuoksi kaikilla tuttavilla oli semmoinen homma hänen naimisestaan. Siksi kai, ettei kukaan tiennyt hänen sydämensä asioita. Ei ollut hän vielä tavannut yhtään ainoaa tyttöä, jolle olisi voinut antaa sydämensä ja rakkautensa. Mikä oli Arolan Jennikin? Tyhjä sielu komeassa kuoressa…
Ei. Hänen valittunsa tuli olla sielukas ja lämmin, sydämellinen, hienotunteinen ja soma…
Kerran hän oli sellaisen tytön nähnyt…
Hän muisti usein sitä kuvaa ja usein siitä uneksi. Ja kun hänen yksinäinen opettajaelämänsä alkoi tuntua kovin kuivalta, päätti hän hakea semmoisen, josta oli uneksinut.