"Se on minunkin mielestäni parasta…"
Ja ystävykset erosivat: Kurikka siinä uskossa, että Juho Koivisto oli hyvin omituinen mies, melkein leuhka; Juho taas puolestaan uskoi olevansa oikeassa.
* * * * *
Mutta kun Juho syksyllä palasi kotipuolestaan kesälomalta, kimalteli hänen sormessaan paksu kihlasormus. Hän oli löytänyt tyttönsä, mutta kukaan ei tiennyt, mistä ja kuka hän oli.
Opettaja Kurikka läksi varta vasten Juhoa onnittelemaan.
"Kuuluu kovasti koskeneen Arolan Jenniin se sinun kihlautumisesi", sanoi hän Juholle ensiksi.
Juho näytti olevan herttaisen hyvällä ja iloisella tuulella. Paksut rypytkin silmäin välissä nenävarren yläpäässä olivat tasaantuneet ja käyneet vähemmän jyrkiksi. Ennen raskas ja vaaniva katse oli käynyt kirkkaammaksi ja avonaisemmaksi, ja muutenkin oli miehessä muutos tapahtunut.
"Ole joutavoimatta", vastasi hän vain iloisesti toverilleen ja käski istumaan.
"Sinä olet todella nyt niinkuin sulhasmies ainakin… sinä omituinen vanhapoika… En minä enää uskonut sinun löytävän sellaista… Jokos nyt tapasit omasi?"
"Jo viho viimein…"