Kun hän nyt kirkonkylää kulkiessaan yhä vahvistui päätöksessään, tuli hänen helpompi olla, hän oli melkein iloinen. Hän oli saanut selville, mitä hänen oli tehtävä, ja se helpotti hänen oloaan. Hän jouti nyt muutakin ajattelemaan ja toimittelemaan asioitaan.
Iltahämyssä, kun hän asuntotalossaan järjesteli papereitaan, ilmestyi pihalle lihavahko herrasmies, agronoomi Peltola, joka oli Laurin vanha tuttava kansanopisto-ajoilta. Peltola oli ollut pitämässä osuusmeijerikokousta, jossa oli kuullut Laurin olevan rantamailla, ja oli nyt vartavasten lähtenyt häntä tervehtimään.
Heidän kohtauksensa oli sydämellinen. Peltola oli juuri se sama agronoomi, joka aikoinaan oli Susijänkän viljelyssuunnitelmankin tehnyt.
Puhuivat ensin muun maailman kuulumisia. Alkoi sitten Peltola kysellä vuodentulosta siellä hallaisessa kiveliössä, tiedusteli kalansaaliista, metsänriistasta ja sen semmoisista. Näytti, ettei hän tahtonut suoraan johtaa puhetta Lauria kohdanneeseen onnettomaan sallimaan.
»Laihtunut olet», arveli hän, kun Lauri jo oli hommistaan ja vuodentulostaan tehnyt selvää. »Laihtunut olet, mutta sitä sitkeämmiksi sanotaan jänteitten tulevan», jatkoi hän ja katsoi Lauria silmiin.
»Eipä kumma! Kyllä erämaa ottaa miehestä, mitä siinä on ottamistakin», sanoi hän sitten.
»Kaikki veisi, jollei sitkeästi tappelisi vastaan», tuumi Lauri hymähtäen.
Kun olivat hetken olleet hiljaa, virkkoi Peltola:
»No, te saatte nyt maantien! Onnittelen! Onnittelen varsinkin sinua, joka synkimmässä sopukassa olet. Kymmenen vuoden kuluttua on koko se kaukainen kiveliö uudessa asussa…»
»Toivokaamme niin», sanoi Lauri. »Raskaammaksi ei ainakaan luulisi tien tekevän elämistä sielläkään… Sitä varten olen täällä liikkeellä…»