Kun hän vihdoin istuu kuormallaan, valjaissa kesän levännyt virkku ruuna, ja viilettää menemään pitkin järven mainiota munakkaa, tuntuu hänen mielensä keveämmältä.
Onnellisesti oli Inkeri perille saapunut. Ensi kirjeessä hän kirjoitti olevan kovin ikävän, vaikka talo olikin suuri ja lehmiä oli toista sataa.
Toinen kirje sisälsi melkein samaa. Mutta Lauri kaipasi niistä jotakin.
— Jahka tulee kolmas kirje, niin siinä on! lohdutteli hän mieltään.
Sitä kolmatta kirjettä ei vielä ole tullut, ja siksi hän nyt on hieman alakuloinen.
Talvitie rantamaille ei kulje Mukkajupukan kautta, vaan nousee paljon tännempää kahden vaaran väliselle suolle, Seitajänkälle, josta viepi jänkkäpilkkoja ja ojanvarsia pitkin Seitavaaran alle, siitä taas kapealle, mutta pitkälle Särkiuomalle ja sitä myöten Särkijärvelle.
Päästyään järveltä pois ja noustuaan talvitien suusta Seitajänkälle vievälle tielle, jonka poromiehet jo ovat kovaksi tallanneet, vaipuu hän mietteisiinsä. On jo ehtinyt pimenevä ilta, mutta tähdet kuluvat taivaalla ja pakkanenkin tuntuu kiihtyvän.
Hän on nämä kuukaudet elänyt niin outoa elämää, että hänestä tuntuu kuin hän olisi aivan eri mies kuin ennen. Häneen on tullut tahtoa ja tarmoa, hän kykenee toimittamaan ja tekemään… Hänen sydämensä on täynnä lämpimiä tunteita, ja kun hän tulevaa aikaa ajattelee, tuntuu hänestä, että hänen onnensa on niin suuri… niin suuri sen nuoren tytön kanssa, jota hän rakastaa ja joka on antanut lämpimän lempensä hänelle… Inkerin rakkaus on hänen pelastuksensa… hänen onnensa kantakivi…
Hän on näinä viikkoina, kun Inkeri on ollut poissa, kuvitellut tulevia päiviään ja heidän yhteistä onneaan. Päivin on raatanut ja tehnyt työtä kuin viimeistä päivää, mutta iltaisin, kun hän on päässyt yksin huoneeseensa ja vuoteelle, on ajatus lähtenyt ihme-elämää kuvailemaan. Hän valvoo puoliyöhön onnellisissa haaveissa. Hän näki Paloniemen uljaana talona, jonka korkea päärakennus näkyi kauas toiselle puolelle järveä ja jonka viljelykset olivat parhaat koko pitäjässä. Kauas maantiellekin se näkyi suurten, lainehtivien peltojen takaa. Silloin oli jo vilkas liike täällä kiveliössäkin. Oli menijöitä ja tulijoita, näkyi kiesejä ja vaunujakin.
»Onpa siinä kaunis talo suuren järven rannalla ja niin erinomaisten viljelysten ympäröimänä… Totta tosiaan! Tämä on keidas. Kuka uskoisi! Ja Lapin tunturit tuolla vieressä… Siinä mahtaa olla erinomainen isäntä?»
Outo kyydilläajaja se niin puhuu kyytipojalle.