— Ei ole hätää enään. Kuukauden päästä paistaa aurinko jo korkealta, maa käy täplikkääksi ja linnut laulelee. Loppuu viimein tämäkin talvi, loppuu perhana olkoon viimein, puheli Juho.
Seuraavana päivänä alkoivat he jo Matin kanssa sahaamisen ja reimasti kävi työ, sillä Juho oli kelpo työmies, kun laiskuudeltaan vaan sai valtaa.
* * * * *
Kaaperin Kustissakin elettiin tavallisesti, sillä suksista saivat he paljon rahaa. Ei ollut hätäpäivää.
Mutta arvannoston aika läheni ja tuli Kustin pojan lähteä arpaa nostamaan.
Kustin poika oli kookas mies, komeavartaloinen ja pulska muutenkin, ei ollut epäilemistäkään, ettei hän kelpaisi sotamieheksi.
— Koeta sanoa, että sinulla on rinta kipeä, sanoi Kusti lähtiessä pojalle.
— Ei niille taida auttaa mikään, vaan vissi se vaan on, ettei kanna tämä poika kruunun harmajaa takkia, puhui poika rennosti.
Itkusilmin sitten erkanivat. Suksilla poika lähti, sillä ei ollut vallan pitkä matka arvannostopaikalle.
Levottomalla mielellä oli Kusti koko ajan kun poika oli arvannostossa, ei saattanut öitänsäkään nukkua, vaan valvoi ja mietiskeli. Sitä hän enimmän pelkäsi, että jos ei Amerikasta tulokkaan tikettiä, että ainakin joutuu moneksi vuodeksi ilman edestä kruunua palvelemaan. Sitä hän mietti ja arveli ja epäili. Hän koetti väliin lohduttaa itseään sillä, että poikansa edes pääsee reserviin… vaan kovin ikävältä tuntui sekin.