— Mennä kesänä kuoli sekin vanha, joka oli ollut häkissä jo neljättä vuotta, vaan eikö tuo Juho tänä kesänä pyytäne uutta?
— On se melkein lapsellinen mies, kun viitsii täänlaisten kanssa hommata ja pyytää varpusia… eihän se ole kuin pahaisten poikanulikkain tointa.
— Niinhän se on lapsellinen.
— No kuinka te nyt muuten tulette toimeen. Tehän kuulutte eläneen kuin herrat… on sanottu.
— Niin on menty päivästä toiseen, vaan ei se herraselämää ole ollut.
— Monella olisi tainnut olla kuoleman hätä, jolleivät armopuita olisi saaneet, samoin teilläkin. Vaan väärin oli, että teille annettiin sen miehesi vuoksi. Koko talvenhan se kuuluu tässä maanneen ja syöneen.
Henti ei siihen virkkanut mitään, antoi rukin pyöriä kahta tulisemmasti ja pisteli jo vihaksi rouvan muistutukset ja teki mieli sanoa, että ei vaan ole pappilasta isoja apuja saatu. Ja kun rouva yhä jankutti ja tiedusteli ja marisi kaikista asioista, puhkesi Hentin viha ilmi ja silloin se tuli mitä jo kauvan oli aikonut sanoa.
Rouva ensin hämmästyi, vaan sitten kiivastui hänkin ja lopuksi sanoi:
— Semmoiset ne ovat, kun niille koettaa hyvää, kiittämättömyyttä saa palkakseen. Ja ole nyt… äläkä käy enään pappilassa, mokoma lunttu, etköhän kadu vielä.
Ja niin rouva läksi.