Hentin teki niin pahaa rouvan mentyä. Katui, että oli kiivastunut, vaan tuntui niin katkeralta, kun rouva semmoisesta soimaili, eihän se ollut ihmisen omassa vallassa ja olihan niitä semmoisiakin, joilla oli vielä enemmän lapsia kuin heillä. Kaikkenaan se, vaan kun rouva vielä sekoittaa viattomia ihmisiä asiaan.
Kehrätessä hänelle taas muistui mieleen koko entinen elämä ja se, että miltähän mahtaisi tuntua, kun olisi kaikkia yllin kyllin, olisi iso karja navetassa ja ruokaa aitat täynnä ja mies, jota voisi rakastaa ja kunnioittaa.
* * * * *
Kun Juho sinä iltana palasi Saarelasta, oli hänellä iso kimppu rautalankaa kainalossaan.
— Mitä sinä noin paljolla rautalangalla teet? kysyi Henti.
— Koetappa arvata, minulla on tässä mukavat tuumat, vastasi Juho.
— Olisi ollut puolta parempi, kun olisit ostanut jotakin muuta. Ainoat pennisi luultavasti panit tuohon, nuhteli Henti.
— Tällä viikolla loppuu Saarelasta sahaaminen. Minä alan tässä tekemään oikein pulskeata lintuhäkkiä. Koko talven olen miettinyt, että minkälaisen tekisin, että se olisi vähä erinomaisempi kuin muilla. Nyt minä vasta olen hoksannut, luulenpa että sitä kummissaan katselee kukin, puheli Juho.
— Vaan milloin sinä meinaat alkaa hommaamaan kenkiä itsellesi, että tukin-uittoon kykenet.
— Kyllä minä siitäkin huolen pidän. Nyt kun saan Saarelasta tilin, niin ostan kengäkset ja varret. Pilkkatien Mikko on jo luvannut tehdä kengät, aikoi palkastaan ottaa linnun häkkineen, jahka tässä rupean lintuja saamaan.