— Onpa sinulla täällä lintuja… voi viisikymmentä, kun on häkki täynnä, ihmetteli Mikko ja meni oikein lähelle ihmettelemään ja tarkastelemaan.
— Paljon enempi niitä olisi, vaan kylän poikasille olen myynyt monta kymmentä, ilmoitti Juho tyytyväisenä.
— Ja niin koreita kaikki. Minkä sinä nyt niistä minulle annat… anna sinä semmoinen, joka on hyvä laulamaan… Tuossapa on yksi, jolla ei ole höyheniä päälaella ollenkaan.
— Se on suntio.
Ja Juho selitti Mikolle koko jutun ja sen kuinka ne sunnuntaisin pitävät kirkonmenoja.
Mikko kuunteli suu tyytyväisessä hymyssä ja virkkoi sitten:
— Tuon lukkarisi sinä sitten annatkin minulle.
— En minä lukkaria anna, vaan tuon, joka tuossa juuri meni juomaan, sen saat. Sillä on yhtä hyvä ääni kuin lukkarillakin ja lukkarin apulaiseksi minä sitä olen kutsunutkin.
— No saman tuo sitten tekee. On sinulla tässä vaan eläviä, ihmetteli
Mikko vieläkin.
Mutta Juho otti taitavasti lukkarin apulaisen kirkkohäkistä ja pani sen
Mikkoa varten tehtyyn puuhäkkiin.