— Minä se höystän keittoni näin keväälläkin kuin suuret herrat… Katso kuinka kellertävää rasvaa siitä sulaa ja leviää ympäri vatia kuin tähtiä talviselle taivaalle… Pane sinäkin polonen, niin tunnet, kuinka se maistuu.
— Sinä olet suurin sika koko maailmassa… oksennustahan kaivaa tuo sinun sotkusi… hyi.
— Haista sinä kärpän… Söithän sinä hevosen lihaa talvella niinkuin minäkin,.
— Etpä saanut kruunulta palkintoa, vaikka luulit. Kaikki ihmiset nauravat, jos mihin menisi, sitä sinun tyhmyyttäsi, että sinä uskot, jos sinulle mitä valehtelisi.
— Ole sinä viisaampi. Kyllä kai minä niin viisasta lähtöä olen kuin sinäkin.
— Mene ulos syömään sitä sotkuasi.
— Kuinkahan viisas se sinun äitisi on? Puolihöperö ollut ilmosen ikänsä… niin… niin. Jahaa, vai Kutti siellä vinkuu… Kas tuossa on sinulle kaunis kappale konin rasvaa monesta aikaa, polonen.
Syötyään antoi Juho vadin Kutin nuoltavaksi, paiskausi sänkyyn ja sytytti tupakin. Veteli savuja ja mietiskeli. Viimein sanoi:
— Ei sinulla taitaisi olla muutamaa leipää evääksi? Saarelan emäntä lupasi naulan voita velaksi.
— Mistäpä ne leivät tulisivat, vastasi Henti ja meni ulos.