Kohta kiireemmästi hän läksi kotiaan päin, pussi toisessa kädessä, pytty toisessa.
Juho oli sillä aikaa toimittanut piisiin valkean ja pannut padan tulelle, että puuroa keitetään kun Henti tulee jauhojen kanssa.
— Saitko silakoita? kysyi Juho ensiksi.
— En saanut, vaan rouva antoi minulle paidan, aivan eheän, sanoi Henti ja näytti.
— Voi turkanen, kun ei pitänyt saada silakkaa, olisit siltä rouvalta rukoillut.
— No älähän huoli… keitetään suolainen puuro, kyllä hiuka lähtee, lohdutteli vaimo ja alkoi hommata puuron keittoa. Vaan siinä hommatessaan muistikin, ettei ollut suoloja, ei raettakaan.
— Käy Toikan Helenalta lainaamaan. Eilen kuuluu Toikan Iisakki ostaneen puoli tynnyriä suoloja porvarista, neuvoi Juho.
— Se on se Helenakin niin pahantahtoinen, vaan jos Matin Kaisalla sattuisi olemaan, hän kyllä antaisi, arveli Henti ja läksi.
Toikan pirtti elikin lähellä, ensimmäinen naapuri, mutta Matin pirtti oli siellä vähän loitommalla metsän keskellä. Henti juoksi polkua pitkin sivu Toikan, Matin pirtille. Köyhyys oli Matillakin, paljo oli lapsia ja repaleisia. Matti itse sentään kunnon työmies ja vireä ja Kaisakin käsistään tekevä, vaikka ylön ryöttä. Huoneessa haisi ja lapset olivat likaiset ja mustat. Haju pisti Hentille heti nokkaan, että alkoi kaivattamaan, ja puolustuksekseen hän ajatteli, ettei hän sentään, vaikka huonokin oli, ollut näin ryöttä, eikä heidän pirttinsä haissut näin koskaan, vaikka lapsia heilläkin oli.
Henti sai suoloja pari kourallista Kaisalta, kiitteli ja sanoi: