— En minä sinulta olisi tullut tahtomaankaan, vaan se on tuo Toikan
Helenakin tullut niin ylpeäksi, ettei mitään anna.
— Niinhän se on tullut. Vaikka parempi elämä kai heillä onkin kuin meillä muilla. Ei olekaan kuin yksi lapsi ja semmoiset työihmiset kumpikin. Iisakki näin talven aikanakin saa monet sadat markat nikkaroimisellaan, arveli Kaisakin. Kassassahan heillä kuuluu olevankin rahaa, lainassa monta sataa, taitaa tuhansiakin… Parempi palkkahan se semmoisille nikkarimiehille maksetaankin kuin isontyön tekijöille niinkuin Matille ja Juhollekin, puheli Henti.
Vaan sitten läksi, juoksi sivu Toikan ja polkua pitkin kotia. Juho oli jo pitkästynyt, näytti olevan nälissään ja kun suolainen puuro joutui valmiiksi, niin lappoi menemään kelpolailla ja ryysti paksua piimää palan painoksi.
— Kylläpä huonoja jauhoja pappilan rouvakin raski antaa, kun on puurokin kuin verestä tehtyä, sanoi syödessään Juho.
— Ei ne ole sen parempia tämänvuotiset jauhot missään, vaan ovat nämä minustakin liiemmäst mustia ja olkisia, sanoi Hentikin.
Nälissään sentään söivät ja lapsille antoivat: »Saitko sinä nyt kehrättäviä pappilasta?» kysyi Juho, kun oli saanut maarunsa täyteen.
— Lupasi se rouva vieläkin, vaan ei sanonut olevan nyt juuri. Saarelan emäntä myöskin lupasi Ja ovat ne muutkin luvanneet. Kirkkoherra käski sanoa, että hänellä olisi halon hakkuuta, jos sinä…
— Mitenkä minä kykenen halko-metsään, sairas mies. Rintaan pistää välisti, ettei tahdo henki kulkea.
— Pappilan rouva lupasi lähettää jotakin laastaria siihen sinun rintaasi. — Aamulla minun pitäisi alkaa leipomaan, vaan kun ei ole puuta tikkuakaan. Etköhän sinä jaksaisi tuosta näreiköstä muutamaa puutikkua noutaa…
No miltä tuo tuntunee aamulla, hyvin se nyt pistää ja karvastelee.