Henti otti puheeksi armojauhot, ja selitti Kaisalle, mitä Järvelä pikku
Juholle oli sanonut.
— No etkö sitä ole tiennyt! Ei kai ne niin vähään mene sata puuta, jotka teille annettiin. Sitähän nuo ovat kaikki armopuun saajat laskeneet, että miten paljon kullekin vielä tulee… selitti Kaisa.
— En minä sitä ole osannut laskea ja kun oltiin porvariin velkaa ja Järvelä on maksanut sen velan niistä armopuiden hinnasta, niin en minä enää ole uskonut, että sieltä niin paljon tulee, puhui Henti.
— Vaan ymmärräthän itsekin, kun kuulet. Tekin kun saitte sata tukkia ja ne huutokaupassa nousivat yli seitsemänkymmenen pennin kappale, niin tekeehän se jo seitsemänkymmentä markkaa, ylikin. Ja yhden jauhosäkin olette saaneet… Saa siitä porvariin maksaa velan ja sittenkin jää vielä jauhosäkin hinnaksi.
— Ei kai se ole Juhokaan sitä ymmärtänyt, koska ei ole mitään puhunut… Kun on hätä ovella, niin silloin on jo apu pihalla… Et sinä arvaa Kaisa-kulta, kuinka minua on huolettanut… Ei ole siemen, pivoa, ei mitään kylvämistä ja kylvön aika tässä lähestyy… Aikoi se Juho kynnön ajaksi tulla kotiin, vaan tulleeko ja mistäpä ne siemenet sitten sieppaa, kun ei aikanaan toimita. Milläpä minä niitä olisin saanut? En millään. Vaan nyt ei hätää. Luulen, että Saarelan isäntä vaihettaa jauhoilla, että saan nämät pellot kylvöön…
— Miksi ei vaiheta. Ja Saarelassa niitä onkin ohria. Menneen kesällisetkin kuuluvat itävän hyvin ja niillä aikoi itsekin kylvää.
— Kuuluuhan siitä talosta tänäkin kevännä myydyn siemeniksi monta kymmentä tynnyriä.
— Kaikki vanhemmat jyvät on myynyt, menneen kesäisillä aikoi itsekin kylvää, niinkuin sanoin.
Puhelivat sitten vielä kylvönteosta, vuodentulosta arvelivat ja lopuksi miehistään, jotka tukin-uittoon olivat menneet.
— Lupasi Juho lähtiessään jonkun muassa minulle rahaa lähettää, sanoi
Henti.