Kustin pojalla oli luja ja kaunis ääni ja varsinkin kun vetivät toiseen kertaan kahta viimeistä säettä, tuntui laulu Hentistä niin kauniilta ja kaipaavalta; ja hän seisoi ja kuunteli, ja kaikki, jotka Kurikan pihalla seisoivat, tulivat tielle kuuntelemaan. Selvästi erotti sanat, tyyni ja kirkas ilta kun oli:
Mieleni murheiseks' kylläkin käy,
Kun kotoani armasta enään ei näy. —
Jo jääpi nyt meistä Suomemme maa
Ja kuuluisan kultalan nähdä mä saan.
— Ikäväpä taitaa pojista sentään olla ero, arvelivat muutamat.
Mutta Kurikan renki, joka oli ollut Kustissa läksiäisissä, arveli:
— P—le tänne nälkämaahan enään ikävöisi, kun kerran yli Atlantin pääsisi.
— Juuri niin, ei koskaan tuntisi ikävää ja ilosta ne nuokin laulaa, arvelivat siihen toiset kylän pojat.
Kurikan tiehaarasta sopi näkymään mäelle, jonka yli tie vei mutkistellen mäkeä alas. Kun menijät kohosivat mäelle, kuului sieltäkin vielä heidän laulunsa:
Jo jääpi nyt meistä Suomemme maa,
Ja kuuluisan kultalan nähdä mä saan.
Vaan kun ehtivät mäen päälle, herkeni laulu ja samassa katosivat menijätkin myötämäkeen.
— Jo ne menivät, sanoivat jotkut ja huokasivat.