— Senhän minä olen Kumpulan Juhon vaimo. Eikö isäntä tunne, sai hän vaivalla sanotuksi.
— Sano tässä asiasi, sanoi Järvelä ja katsoi ulos.
Hentiä ensin epäilytti, että sanoako ollenkaan, että ei se taida taata kuitenkaan, että jos yrittäisi jonkin muun talon isäntää takaamaan. Vaan viimein rohkaisi luontoaan ja puhkesi puhumaan tilastaan ja pyyteli eikö Järvelä takaisi, että he saisivat lehmänsä pitää, he sitten koettaisivat tulla toimeen kunnan avutta. Puhuessaan oli itku tulemalla ja ääni vapisi.
— Onko teillä sitten ruokaa niille lehmillenne? kysyi Järvelä.
— Olisi niille ruokaa. Saarelan suolle olemme kesällä tehneet heinää kummallekin lehmälle talveksi ja on niitä väliin saatu omasta vainiostakin, selitti Henti.
Järvelä mietiskeli, vaan sillä välin alkoivat ne muut isännät, jotka siinä istuivat ja tupakoivat, tiedustelemaan Juhosta, että joko oli paranemaan päin.
— Laiskan kipeänä sanovat hänen olevan, arveli muuan.
— Eihän se ole milloinkaan, vaikka tervekin on ollut, tehnyt talollisten työtä. Maannut laiskana siinä mökillään, lisäsi toinen.
— Ei se sentään laiskana ole maannut. Ettekö ole nähnyt, kun sivu kuljette, että vainioon ilmestyy uusia ja uusia sarkoja joka syksy. Siinä vainiolla on Juho kaiket syksyt tonkinut. Ja olisi sitä nytkin toimeen tultu, jos ei halla olisi kaikkia vienyt. Vaan se on se meidänkin mökin ympärystä niin hallan arka, että putipuhtaaksi vei, puhui Henti puolustuksekseen.
Järvelä oli sillä välin kirjoittanut Kurikan isännälle kirjeen.