Toikan Helenakin osui olemaan Kurikan pirtissä kun Henti meni sisälle.
— Oletko saanut ketään takaamaan? Olen jo ollut lähdössä noutamaan lehmiäni pois, sanoi Kurikka.
— Sain minä Järvelän isännältä tämän lapun, mitä siinä lienee, sanoi
Henti ja ojensi sen Kurikalle.
Isäntä tutki ja tavaili. Viimein sai luetuksi ja sanoi:
— Lupaa se Järvelä taata, että lehmät säilyvät.
Toikan Helenakin siinä, kun istui Hentin vieressä penkillä, terotti korviaan, että mitä nyt alkaa kuulua ja sanoi Hentille:
— Vielä se Järvelän isäntä sinusta nytkin tykkää…
— Sehän onkin tuo Henti Järvelän vanha henttu. Vai kuinka? Niin… no saatte pitää ne lehmät. Järvelältä minä kaipaan, jos lehmät hukkaan menevät, sanoi Kurikka ja pani kirjeen povitaskuun.
Henti sanoi hyvästin ja meni, mutta Toikan Helena jäi vielä penkille istumaan.
— Niillähän kuuluukin olevan niin hyvät välit, Järvelän isännällä ja tuolla Hentillä, alkoi Helena lavertaa. Olenkin ajatellut, että millä ne tämänkin syksyn olisivat eläneet, jos ei sitä olisi jostakin tullut. Vaikka puute se on sittenkin ollut. Myötäänsä on Henti juossut meillä leipää lainaamassa, mutta en minäkään ole antanut. Ei meilläkään ole varaa laiskoja elättää. Lujalla se on meilläkin raha.