— Ala sinäkin, hyvä ihminen, syömään, käski hän vaimoaankin, taittoi leivästä itselleen lisää ja antoi koirallekin.
— Kyllä tässä liha kiehuu, jahka ilta pimenee, arveli hän.
Henti ei ollut nähnyt Juhoa niin hyvällä tuulella pitkiin aikoihin, ei sittenkuin kesällä.
— Mutta mitähän ne ihmiset sanovat, kun saavat tietää, että me hevosen lihaa syömme Kurikan emäntäkin aikoi ajaa ulos huoneestaan semmoisen ihmisen, jonka tietäisi hevosen lihaa syöneen.
— Mistä ne sen saavat tietää? Ja jos saavatkin, ei tee mitään. Ennen syön vaikka harakoita, ennenkuin alan työtä tekemään hävyttömille talollisille, sanoi Juho.
— Joko se ruuna on tapettu? kysyi Henti.
— Jo. Ja minä sen nyljin. Kun tulee pimeä lähden noutamaan lihoja.
Hentiä puistatutti ja tuntui kuin rutto tarttuisi, kun hevosen lihaa syö, vaan muistaessaan mitä Järvelä oli sanonut, rauhoittui hän vähitellen. Hän päätti mielessään, että ennenkuin hän kuitenkaan syö, käy hän Järvelässä, isännältä vielä vakuudeksi asiaa tiedustelemaan. Järvelä ei ainakaan saattaisi väärin puhua ja hänhän ymmärsi kaikki asiat niin hyvin. Mutta Juho oli kummallisen iloisella mielellä juurikuin ei puutetta kuuna päivänä olisi tuntenut. Vaimolleenkaan ei ollut niin ystävällinen ollut pitkiin aikoihin.
— Mutta minunhan se piti lähteä heinään, sanoi hän ja toimitti resuista turkkia ylleen.
Henti katsoi häneen kummissaan, että mikä tuolle miehelle nyt on tullut, kun on niin työlystillä, että pyytämättä heinäänkin lähtee.