Iltahämärässä saapui Juhokin. Hän oli pakannut melkoisen läjän heiniä kelkkaan, että palavaan oli taipaleella tullut. Poskiparta oli kuurassa ja kankeat viikset jäässä. Pirttiin tullessa hänellä oli sylillinen kapusta- ja lusikkapuita, jotka hän romahutti uunin eteen, hitustakaan kumartamatta.
— Merkillistä, ettei yhtään metsälintua pidä näkemän, ei jälkiäkään, sanoi hän Matille.
— Vähä sanovat kaikki olevan. Katovuonna on kaikkia vähä. Muistan minä sen nälkävuoden, josta on aikaa kolmattakymmentä vuotta, ei silloinkaan ollut yhtään lintua Silloin se sentään oli hätä, vaan nyt ei kannata puhua mitään, puhui Matti.
— Mikäs hätä nyt on… Valmiissa maailmassa, arveli siihen Juhokin.
Hetken kuluttua alkoi Matti esitellä halonhakkuuta Juholle. Hän selitti laveasti ja houkuttelevasti, sanoi metsän olevan hyvän ja palkan myöskin. Herralan metsärannalle he asettuisivat asumaan ja yötä olemaan. Sunnuntaisin kävisivät kotonaan ruokaa noutamassa viikoksi.
Juho kuunteli äänettömänä ja ryki väliin. Kun Matti lopetti puheensa, sanoi Juho:
— Ei se näin lyhyen päivän aikana taida lyödä leiville, arveli hän.
— Älä huoli. Tulossa käsin se sentään on, kun vireästi on parissa, puolusti Matti.
— Olisi kevät-aika, niin kukaties lähtisin, vaan ei se tämmöisinä päivinä maksa vaivaa. Enkä minä oikein joudakaan Ja eikä minulla ole semmoisia kenkiäkään, joilla metsään tarkenisin, esteli Juho yhä.
Matti koetti parastaan, mutta Juho toi tuhansia syitä esiin, toinen toistaan somempia.