Henti selvitti, että Saarelassa oli hevonen ammuttu, Juho oli sen nylkenyt ja lihat oli luvattu palkaksi.
— Vai niin. No syökää vaan, mitäpä vahingollista se olisi, sanoi Järvelä
— Mutta pyytäisin minä isäntää, ettei isäntä sanoisi kenellekään, pyysi
Henti.
— Ollaan sanomatta, mutta eikö se miehesi jo ala kyetä työhön?
Henti kävi äänettömäksi.
— Minä tunnen sen miehesi, se luultavasti luottaa, että köyhäinhoito ruokkii hänet koko talven. Vie terveisiä, että on olemassa vanhempia, jotka paremmin tarvitsevat kunnan apua kuin te: kaksi nuorta ihmistä vielä.
Järvelä puhui kylmästi ja Hentistä tuntui niinkuin siinä puheessa olisi jotakin katkeraa tunteen ja vihan purkausta. Häneen tuli semmoinen pelko ja vavistus, ettei uskaltanut enään mitään puhua, vaikka mieli teki pyytää jauhoja.
— Mitä sinulla on asiaa muuta? kysyi Järvelä yhä kolkommasti.
Henti koetti sopertaa, ettei heillä ollut leipäpalasta.
— Minä en tiedä siihen mitään, koettakaa muualta ja muutenkin olen jo katunut, että kävin takaukseen niiden lehmäinne vuoksi. Kylällä kuulutaan puhuttavan yhtä ja toista sopimatonta sinusta ja minusta: he eivät ole vielä unhottaneet niitä entisiä aikoja. Älä käy siis tässä talossa enään. Nyt taidat jo ymmärtää, että se oli sinun onnettomuutesi ja minun heikkouteni, ettet huolinut minun ojennetusta kädestäni… vai kuinka?