Viimeiset sanat puhui Järvelä pehmeämmällä äänellä, jossa ilmausi katkeraa kaipausta ja pettymystä.
Hentiin teki se niin oudon vaikutuksen. Yht'äkkiä levisi hänelle silmäin eteen oma kurja elämä ja selvisi mieleen, ettei hän ollutkaan rakastanut miestään pitkiin aikoihin, niinkuin olisi tullut rakastaa.
Ei hän enään voinut mitään selvittää eikä pyytää. Kuin itkun seasta sanoi hän hyvästin ja meni.
Hentin mentyä huokasi Järvelä syvään, pisti piippuunsa ja alkoi kirjoittamaan.
Kotiaan mennessä kävi Henti melkein joka talossa jauhoja pyytämässä, mutta ei ollut kenelläkään antamista tai eivät halunneet antaa.
Hän sai siis tyhjin suin ja tyhjin käsin kävellä kotiaan päin. Hän ei muistanut, että elämä koskaan ennen oli tuntunut niin suivasalle ja niin kolkolle kuin juuri nyt. Sillä häntä kadutti, ettei hän ollut ymmärtänyt silloin paremmin ja tuntenut paremmin Juhoa, vaikka kaikki häntä laiskaksi sanoivat. Ja nyt täytyi sen rötkäleen kanssa alkaa hevosen lihaa syömään. Mitä se Juho huolii, joka on niin kovin ryötän luontoinen muutenkin, jos syökin hevosen lihaa, vaan minä en kyllä… mieltä minulta kääntää, ajatteli hän.
Kun Henti pääsi kotia, oli Juho palannut Saarelasta. Pimeän päässä hän oli pannut lihat isoon metsäkelkkaansa ja vetänyt kotio. Ei ollut kukaan nähnyt hänen tulevan. Ja nyt oli hän jo kantanut lihat ullakkoon.
Nälkä kun oli, oli Juho jo hommannut padan piisiin ja leikannut aika kappaleen hevosen reittä kiehumaan.
— Täällä kiehuu lihaa kuin Egyptissä ennen, arveli hän Hentille
— Siinä herkut sinulla on, sanoi Henti.