— Saitko jauhoja…?
— En saanut… Miks'et sinä itse viitsi koskaan käydä jauhoja hakemassa, vaan minun se pitää juosta edestakaisin kuin oravan, sanoi Henti tuskaantuneesti.
— No kelpaa tämä tämmöinen lihava liha jauhoittakin. Muistan minä poikasena, kun isä-vainaja keitteli hevosenlihaa, kuinka sitä syötiin ja mässättiin, tuumaili Juho vaan ja hämmenteli kapustalla kiehuvia lihapaloja.
— Siksipä sinusta tuommoinen hevonen on tullutkin! Hevosen sinä olisit tarvinnut saada vaimoksesikin, etkä minua, sanoi Henti.
— Katsoppas kuinka rasvaista lientä… katsoppas, arveli Juho vaan.
— Älä tuossa horise ja saarnaa, että mieltä kaivaa, mokoma teko-sairas, sanoi Henti pisteliäästi.
— Pidä suus' kiinni nyt, taikka tässä nousee taas vesisade… sinä nyt muka… Mitähän se sinä luulet syöneesi lapsena. Äitisihän kantaa vieläkin, mistä löytää kuolleita vasikoita ja muuta pilaantunutta roskaa. Semmoista sinä olet syönyt, mokoma mampselli, joka olet niin hyvää sukua.
Henti pillahti itkuun ja ääneensä voivotti.
— Älä alakkaan siinä taas vesitellä, vaan tule laittamaan keittoa pöydälle, että päästään maata, komensi Juho.
Vähitellen Hentikin taas tyyntyi. Eihän siinä auttanut itkut eikä parkumiset, ei se sillä kumminkaan paranisi. Täytyi tyytyä siihen mitä oli ja mitä tuli.