— Sanon minä sen verran, että jos näitä pakkasia yhä riittää, niin kyllä kuolevat lehmät, sanoi Helena.
— Jaa, Järvelä saa maksaa minulle, kuka käski mennä takaamaan. Minä en helpota, puhui Kurikka kuin vihassa.
— Epäilemättä joutuukin maksamaan. Jos eivät kylmettyisi niin nälkään ne kuitenkin kuolevat… Heiniä ei ole kuin huonoja runsuja Saarelan suolla ja vähä niitäkin. Oljet ja ruumenvähäset jo syksyllä vaihetettiin jauhoihin porvarille. Nälkään ne kuitenkin kuolevat. Ja paleltuvatkin. Toissa-aamunakin olivat hännästä kylmettyneet laattiaan, tiesi Helena yhä selittää.
— Ei kai ne lypsä mitään.
— Lypsä! Ei ole maidon tilkkaa kummallakaan.
— Kyllä sekin lehmän pito kannattaa. Mutta niinkuin sanottu: Järvelän vahinko se on, ei minun.
— Olisikin hyvä, että Järveläkin näkisi, mitä se maksaa, että auttaa semmoista laiskaa joukkoa, toivoi Helena.
Kääntyi sitten heidän keskustelunsa armopuihin ja halusi Helena tiedustella Kurikalta miten puut jaetaan ja kenelle kaikille annetaan.
— Valtion määrä on semmoinen, että ainoastaan niille saapi antaa, jotka kykenevät itse tukin-hakkuuseen, siten saaden samalla työ-ansiotakin, selitti Kurikka.
— Se muuttaakin asian. Kaaperin Kusti tässä on ilonnut, että aivan ilman ne tulevat, että herraselämä tässä alkaa keskellä katovuotta tiesi Helena.