— Kyllä kaiketi se on viitsinytkin! Puun puute on ollut kaiken syksyä, ettei paljo hammastikkua ole koko pöksässä ollut, selitti Helenakin.
— Vissiin varastaa aitoja ja muuta, arveli Kurikka taas.
— Mistäpä muualta saisi niin viljalta puuta. Ei ne halotkaan itsekseen tule kartanolle, ellei vaivaa näe ja toimita. Kumpulan Juho ei ole nytkään kaikkena talvena käynyt kertaakaan metsässä, siitä näreiköstä läheltä täytyy Hentin ressata kaikki puut. Millä he siinä tarkenevatkin! Pirtti kuuluu olevan kuurassa sisältäkin, selitti Helena.
— Kyllä se on synty-laiska mies se Juho, tuumasi siihen Kurikka.
— Mikäpä heillä on hätänä. Paremmat päivät niillä nyt on kuin ennen. Lihaa syödään kolmasti päivässä ja kahvia keitetään väkevää kuin tervaa, sanoi Helena.
— Mistä niillä kahviakin on keittää? Minusta saisi kiittää Jumalaa, joka jaksaisi leipämurun ansaita.
— Hyvät isännät sitä kahvia antavat vanhoille helluilleen, sanoi Helena.
Iisakki yritti Helenaa häikäsemään, että pidä suusi kiinni, vaan Helena oli taas päässyt puhetuulelle ja hänen kieltään ei sitonut maa eikä taivas.
Kurikka ymmärsi heti mitä Helena tuolla lauseellaan tarkoitti ja arveli:
— Kumma minusta oli, kun se Järvelä meni takaamaan ne lehmät.