— Siihen naimiseen niillä onkin aina niin kiire, niinkuin sinullakin. Sinäkin niin nuorena, et hetikään kahdenkymmenen ikäinen vielä. Ja tämmöiseen vielä jouduit. Vaan semmoisia ne ovat kaikki, eivät ne usko, ennenkuin itse kokevat. Olisin minä sydämestäni suonut sinut parempaan… sinä olit kaunis, sinä olisit saanut talon isännän, vaan luotit muka rakkauteesi… pyh, puhui pappilan rouva kuin säälien.
Hentiä ei itkettänyt, vaan niin kummasti vihloi sydämessä, kun rouva niitä entisiä aikoja muistutti.
— Saisinkohan minä sitten jauhoja rouvalta, kun saan nämät kehrätyksi?
— Miks'et saa. Eikö teillä ole jauhoja ollenkaan?
— Ei ole, on kaikki lopussa.
— Tule sitten meille, niin saat. Vaikka mitä siitä on hyvää, se mies kötkäle kai ne syö kaikki, mitä sinä ansaitset.
Rouva sanoi hyvästit ja läksi. Kulki ensin polkua pitkin kylälle päin, kulki lopulta pellon poikki Kurikan taloon. Siihen oli hän jättänyt hevosen pihalle siksi aikaa kun Kumpulassa kävi. Sillä ei Kumpulaan eikä niihin muihin torppiin ollut kärrytietä. Emäntä osuikin olemaan pihalla ja alkoi vaatia rouvaa sisälle, sanoi keittäneensä kahvin valmiiksi. Ja isäntä oli toimittanut hevoselle heiniä syötäväksi. Arveli rouva näin syyskylmässä kahvin kylläkin maistavan hyvälle ja kiitellen käskemisestä astui huoneisiin.
Emäntä otti ensin puheeksi:
— Siellä on, tuolla mäessä, aikasta joukkoa. Laiskana ovat siinä tämänkin syksyn maanneet, vaikka työtä olisi ja heilläkään ei kassoja ole. Kesän ansiota vielä jäljellä vähän, niitä nyt syövät, vaan kun ne loppuvat, niin mitenkähän sitten käypi! Kumpulassako rouva kävi?
— Niin kävin. Vein Hentille villoja kehrätä. Hän minusta on paras kehrääjä täällä. Onkohan se tuo mökki heidän oma?