— Ei ole oma. Saarelan isännän nimessä se on. Kumma mies se on sekin Kumpulan Juho… nytkään ei ole koko pitkänä syksynä rikkaa ristiin pannut. Syönyt siinä vaimonsa tienaamaa ja maannut. Mennä talvena jo söivät lehmänsä panttiin meille.
— Oi, oi, eikö ne ole lehmätkään enään heidän omiaan!
— Eivät. Meille ne ovat kuuluvia.
— Surkeaa sentään Henti-paran vuoksi. Niin hyvä ihminen kuin hän joutui tuon laiskan kanssa.
— Hentin vuoksi minustakin on ikävää. Se on aina niin notkea ja keheä tulemaan työhön, jos koska pyytäisi. Ja kokee se raukka olla iloinen ja toimitella, vaikka eivät taida niin lihavat päivät olla.
— No ette kai te ota toki heiltä lehmiä pois?
— Miten käynee. Se on meidän isäntäkin kyllääntynyt sille Juholle niin kovin. Oli tässä elon ylösoton aikana meillä pari päivää työssä, niin isäntä karskeintui hänelle… Oli niin peräti laiska, esti muidenkin työnteon, esti ja täytyi panna hänet pois työstä.
Isäntäkin samassa tuli kamariin.
Haastelivat huonosta vuodesta, joka oli kohdannut koko maata. Kurikan isäntä oli sanomalehdistä nähnyt, että muualla oli halla vienyt vielä tarkemmin kuin täällä olikaan. Täällä sentään sai usea siemeniksikin kelpaavaa viljaa. Lopuksi otti isäntä puheeksi pitäjän köyhät, sanoi:
— Kyllä sen tänä talvena tarvitsisi tuon köyhäinhoidon järjestää vähä paremmalle kannalle. Ennen ovat saaneet apu-jauhoja sinne mökkeihinsä, ovat siellä syöneet laiskana vanhemmat ja lapset. Pitäisi lapset laittaa huutolaisiksi ja vanhemmat työhön.