7.
Seuraavilla viikoilla ei muusta puhuttu kuin armopuista, ja monenlaisia huhuja oli liikkeellä. Köyhä kansa oli kovin hyvillään, varsinkin ne, joilla todellinen hätä oli. Mutta nekin mökkiläiset, jotka aika hyvin tulivat toimeen, joilla ei ollut kuin pari kolme lasta ja rahaakin kasassa, nekin alkoivat valittamaan köyhyyttään ja surkeuttaan ja kävivät Järvelässä myötäänsä vaikeroimassa, että paremmin saisivat Ja jännitetyin mielin odotettiin sitä aikaa, jolloin saadaan tietää, paljonko kukin saa.
Ja jo tuli se päivä, jolloin saatiin tietää.
Kaaperin Kusti, joka piti tarkkaa vaaria asiain menosta, oli ollut jok'ikisessä kokouksessa, jossa armopuista oli puhe. Hän se oli nytkin matkassa, vaikka pakkanen oli, ja hän se toi sanomia takakatulaisillekin, että miten oli päätetty. Muut eivät olleet saaneet kuullakaan koko asiasta, että milloin saadaan tietää, paljonko kukin saa. Ja kovin oli reippaalla tuulella Kusti, tullessaan kylältä.
Kumpulaan hän ensiksi poikkesi.
Juho arvasi heti, että tuopi Kusti sanomia.
— No miten kävi? kysyi hän heti.
— Hyvin kävi. Sata tukkia annettiin sinullekin, sanoi Kusti.
Juho ei mielissään osannut mitään vastata.
— Ja minulle annettiin kahdeksankymmentä, olisivat ne saaneet minullekin antaa sata puuta. Vaivanen mieshän minä olen ja vanha, ja vaimo on vähänäköinen ja kivulloinen, selitti Kusti, mutta nähtävästi oli hän hyvillään.