Selmakin on hyvällä tuulella, ja Simosta näyttää, että hän on alkanut lihoa. Poskille on alkanut kohota puna, ja silmät loistavat kirkkaasti.
"Joko sinä nyt tunnut aivan terveeltä?" kysyy hän naurusuin ja hyvillä mielin.
"Jo toki. Tunnen, että olen niin terve kuin ennenkin…"
Simo on nyt puhetuulella ja juttelee kuin puoleksi leikillä.
"Minä jo kerran mennä talvena luulin, että alat joutavoida siitä Jantukan kiukaasta ja niitä Jantukan kiroja pelätä… Se Elsa-vainaja, joka niistä aina höpisi…"
"En minä heistä enää, vaan kyllä vähän pelkäsin, kun Elsa niistä kertoi…"
"Tiesit Elsan hourivan?"
"Sanoi äiti-vainajansa hänelle kertoneen…"
Simo säpsähtää. Hän ei ole koskaan kuullut, että äiti-vainaja olisi Jantukasta puhunut. Mutta pian hän selviytyy ja virkkaa tyynin, luottavin äänin:
"Äiti-vainajalla oli samanlainen tauti kuin Elsallakin… Molemmat olivat ruvenneet uskomaan ihmisten tyhjiä puheita…"