"Sano, että hyvä on Utuniemessä olla… kaikkea on yllin kyllin eikä ikävä haittaa…"
Selma virkkoi sen iloisin, säteilevin kasvoin, ja hänen kauniit valkoiset hampaansa välkkyivät.
Simo oli valmistanut kaikki lähtökuntoon. Väänsi kuitenkin vielä hankavitsat ja varoksi kävi vielä koivikosta leikkaamassa muutamia koivunvesoja varavitsoiksi.
Selma oli istunut kivelle veneen viereen ja katseli.
"Käy sitten kokemassa verkot", puheli Simo. "Jos et saata yksin uudestaan laskea, niin tuo maalle… Viuhkuraisen lahdessa on nyt paras lahnain kutuaika."
"Kyllähän minä… vanha kalanpyytäjä… Kuinka lienevät saaneet kevätkalaa Rantamaulassa?" arveli hän sitten.
"Kyllähän siinä päässä järveä aina kaloja saadaan. Sieltähän parhaat kalamiehet ovatkin… Hyvästi nyt. Eläkä ikävöi…"
Selma jäi kivelle istumaan katsellen loittonevan veneen kulkua. Simo souti reippain ottein, ohjaten kulkua suurelle selälle, koska tuulesta ei ollut pelkoa. Mutta jo ensimmäisen niemennenän taakse katosi vene. Simo näki kotiniemestä enää vain korkean koivikon ja palasen alastonta niemenkärkeä, joka kivisenä sormena ulottui pitkälle järveen. Pian oli hän vaipunut syviin ja onnellisiin haaveiluihin, vain vaistomaisesti veneensä suuntaa pitäen.
Kun hän heräsi unelmistaan, oli hän joutunut niin likelle rantaa, että hiekka karahti veneen pohjaan. Silloin hän ohjasi seljemmäs ja veti muutamia kertoja voimansa takaa.
Kun hän oli sivuuttanut Hanhiniemen ja saapunut Hanhilahteen, johon laski harreistaan kuuluisa Kierimän joki, poluttomilta kiveliöiltä päin koskisena kohisten, kuuli hän joen suulta huutoja ja arvasi, että Hanhikeron tukit jo olivat uitetut Raahonjärveen. Hän kääntyi katsomaan lahteen päin ja näki tukkeja jo suuren laverin. Siellä näkyi venekin, jossa keksit käsissään tukkilaiset puita työntelivät. Tyynenä, kirkkaana iltana kaikuivat heidän huutonsa kauas vuoriseen ympäristöön.