»Hänen on panemansa. Kuninkaan kaima siitä piti tehtämän: Oskar Gustaf
Adolf.»
»Jopa… jopa… Koreaapa piti olla.»
»Niin tietenkin.»
Airisto joi kahvia ja sanoi laskiessaan tyhjää kuppia takaisin tarjottimelle:
»Maata pannessani en kuullut kosken kohinaa, mutta nyt kuuluu kuin vierestä… Sehän onkin tämän joen suurin koski tuossa talon alapuolella.»
»Niin on… Kuuluu se selvään pirttiin talvellakin… Se on kaunis koski… Tässä ihan ikkunan alla on virtavin korva… Mutta rantapato lyödään aina saunan kohdalle… Ja tästä vilahtavat tukkilautat sivu Isoonkoskeen niin nopeasti, ettei miehiä tunne, vaikka kuinka tuttuja olisivat.»
Emäntä vilkastui puhuessaan ja meni ikkunaan.
»Pian tässä on avovesi… ehkä huomenna… Oikein ikävöitsee jo silmä virran juoksua nähdä ja korva kuulla kesäisen kosken pauhua», sanoi hän.
»Minä en ole koskaan asunut kosken partaalla. Tämä lienee suurenmoinen kesäisin.»
»Niinkö? ⁻Vai ette ole asunut… Minusta on kosken kohina niin hauskaa… Kyllä te nyt näette…»