Pimeä oli pihakin, eikä kukaan nähnyt hänen siinä seisovan navettapolulla ja kuuntelevan. Tuntui että helpotti. Noin se ulvoi ja pauhasi hänenkin rinnassaan, noin väliin karjaisi ja tuskaisena kiljahti… noin vihlaisi väliin ja noin vaikeroi… Niin se koski kahleissaan huusi, usvaansa työnsi ja uikutti…
Mutta keväällä se pääsee täysin keuhkoin huutamaan… keväällä se puhaltaa pois tuskansa ahdistetusta rinnastaan ja riemumielin kohisee kauas pois… kauas pois… suureen ihanaan maailmaan…
Mutta hän ei koskaan saa tuskaansa huutaa!
Yhä hän seisoi, kasvot koskelle päin.
Pirtin ovi narahti. Tuliko kukaan! Ei kukaan. Siellähän tuo istui takan ääressä nuottaa kutoen, pitkässä nenänpäässä vesiherne…
— Jos se tietäisi, mitä täällä liikkuu ja mitä ajattelen! Vaan eipä tiedä, eikä koskaan saa tietääkään! Hölmö! Siellä se nauraa ja hyvittelee poikaa… Ah, sinä vanha houkka! Hyvä, että olet parhaiksi hupsu!
Silloin taas koski ulvahti, ja kuului kuin sen ääni nousisi niemen yli ja pyrkisi vastavirtaa taloon päin.
Hän juoksi silloin aina navettaan, ajatuksiaan säikähtäen.
II
Emäntä Karoliina istui karsinanpuolisen ikkunan luona kehräten. Siitä sopi näkymään ylempänä oleva sula, joka näinä viimeisinä paisteisina päivinä oli levinnyt ja pitennytkin. Se näytti mustalta valkoisten jäiden keskellä, ja virta siinä jo kiehui valkoista vaahtoa keräten railon alapäähän. Päivän, kahden kuluttua, kolmen korkeintaan, puhkeaa koko selkäjää Isoonkoskeen asti. Pian rantajäät sitten lohkeilevat… tulva alkaa nousta… kevät tulee ja kesä…