Hän ei oikein hyvin nähnyt työnsä äärestä joelle. Hän heitti hetkeksi rukkinsa ja kävi ikkunan luo, kyynärpäillään ikkunan kynnyslautaan nojaten ja kasvot ruudussa kiinni. Nyt hän näki paremmin ja etemmäksi.
Tänä päivänä oli sulanperä jatkunut melkoisen matkaa alaspäin. Jos olisi mennä törmälle katsomaan, niin olisi jo saunan kohdalla, väkevimmän korvan yläpuolella…
Minkätähden hän aina vartoi ja odotti kevättä ja jäiden lähtöä? Minkätähden toivoi ja eli kuin tuskassa, kun kylmä kevään tuloa hidastutti?
Niin hän aina oli toivonut, ensi keväänä jo, kun tuli emännäksi
Portaankorvaan. Toista kymmentä vuotta oli siitä kulunut…
Emäntä kuuli jonkun tulevan pirttiin. Askeleista hän tunsi, että tulija oli Manta piika, joka vasta oli karttaamasta lähtenyt pihasalle. Hän ei viitsinyt kääntyä katsomaan, virkkoi vain, kasvot yhä kiinni ikkunassa:
»Suvea tietää… sulanperä on paljon pitennyt tänä päivänä…»
»Kohisevan kuuluu koskikin niinkuin suven edellä kohisee», hän kuuli
Mantan vastaavan.
»Vai jo kohisee… suvea tietää!» sanoi hän, ja hänen silmänsä kirkastuivat.
Mutta sitten hän ikäänkuin katui vilkastumistaan, katsoi taas joelle ja kysyi välinpitämättömällä äänellä:
»Mihinkähän se meni, koska ei näy olevan patovaajoja kolomassa?»