Airistolla meni suu nauruun.
— Taitaapa kulua aikaa, ennenkuin suomalaispojistamme on kaikki »finska» kadonnut, ajatteli hän.
Lapset juoksivat vauhdilla sisälle.
Hän kääntyi takaisin kujaa kohti ja ehti juuri ulos toisesta kujasta, kun opettajatar toisesta käveli pihaan.
Männikköön, lähelle koulua, hän seisahtui. Otti savukkeen esille ja mietiskeli. Mietti paljon semmoista, joka ei kuulunut hänen väitöskirjaansa…
Hetken kuluttua hän kuuli koulusta urkuharmonin soittoa ja erotti naisäänen, joka veisasi ruotsinkielistä aamuvirttä.
Tietämättä nousi rinnasta raskas huokaus, silmä haki etäisiä Suomen puolen vaarain lakia, ja korva kuuli kosken kohinan. Siinä kohinassa tuntui nyt kuin valituksen voihkinaa, raskaan raskasta huokausta, jota kukaan ei ymmärtänyt ja joka ei kenenkään sydämeen koskenut.
Hän käveli verkalleen Portaankorvaan viepää tietä pitkin, painava tunne rinnassaan.
Kun hän saapui takaisin taloon, havaitsi emäntä hänen miettivissä sinisissä silmissään omituisen, kaihonsekaisen katseen ja kasvoilla jäykän ilmeen.
Hän katsahti kerran vierastaan silmiin. Ja hän luuli ymmärtävänsä syyn muutokseen.