Ja se näyttikin vaikuttavan. Isäntä kalpeni, sieraimet laajenivat, ja julman kiivas kun oli, suuttui hän heti silmittömästi.
»Mitä sinä kerjäläinen puhut?» sähisi hän.
»Älä röyhkeile täällä! Et olekaan nyt omalla rannallasi», sanoi Vantte.
Ja taas hän lennätti sen äskeisen sanan.
Isäntä oli täydessä vimmassaan ja etsi asetta lyödäkseen, mutta kun ei löytänyt mitään kättä pitempää huusi hän:
»Etkö sinä tiedä, kelvoton, että minulla on semmoinen poika, jonkalaista ei ole koko Suomen puolen rannalla.»
Vantte nauroi, ja ne toisetkin nauroivat isännän vihalle.
»Sinun poikasi!» sanoi Vantte. »Et sinä semmoista poikaa ole ikinä pystynyt tekemään. Häälahjana sen olet saanut…»
Maailma musteni Portaankorvan silmissä, ja hän tavoitteli asetta, mutta samassa kuului kauhea huuto joka haaralta:
»Lauttoja pääsee irti, touvit katkeilevat!»