Jokaisesta kahvilasta pullahti miehiä törmälle. Huudettiin, juostiin, kirottiin. Toinen syytti toistaan, mutta vihdoin riensivät järkevimmät lautoille pelastaakseen koskeen pääsemästä ne, jotka olivat likimpänä rantaa.
Virta oli siinäkin kohden jo väkevä, ja muutaman minuutin kuluttua loittonivat irtipäässeet, raskaat tukkilautat seljemmäksi eikä niitä enää voinut mikään ihmisvoima pidättää koskeen painumasta. Etenivät ja etenivät hitaasti vielä, mutta varmasti. Virta veti ruotsinpuoliselle rannalle ja Portaankorvaan päin, eikä siitä enää pitkä matka ollut Isoonkoskeen. Kaikki tiesivät, kuinka niille käy: ne hajoavat yksin puin Isossakoskessa, ja vielä laskematon vahinko on tiedossa.
Huutojen ja hämmingin aikana livahti Portaankorva kenenkään huomaamatta tiehensä. Hän oli niin kuohuksissa, ettei muistanut, mille asialle oli tullut, mutta ei hän veneensä luo kävellyt. Nousi maantielle ja siinä vasta hoksasi, missä oli ja mitä oli kuullut.
Häntä kadutti nyt, että oli jätkäjoukkoon ollenkaan mennyt, ja se, mitä hän oli kuullut, tuntui suurelta valheelta. Vantte oli häntä ärsyttääkseen sanonut. Tyhmä hän sittenkin oli, kun meni puheille. Mutta vielä hän Vanten neuvoo ja opettaa! Muistakoon, rakkari!
Mutta sitten hänen mieleensä muistui, että hänelle kerran ennen oli sanottu sinnepäin kuin Vantte nyt. Se oli tapahtunut monta vuotta sitten Ruotsin puolella, mutta mieleen oli sekin jäänyt. Sen sanojan hän haastoi käräjiin, ja sitä sakotettiin. Mutta täällä Suomen puolella ei taitaisi maksaa vaivaa ruveta käräjöimään.
Merkillisen pian hän kuitenkin selkeni vihastaan niinkuin on semmoisten ihmisten laita, joiden käsityskyky on heikko. Mutta oli siitä sittenkin jäänyt paha haava mieleen, ja nyt alkoi hän ensi kerran miettiä asiaa pohjia myöten. Itse hän ei kuitenkaan keksinyt eikä löytänyt mitään semmoista todistetta, josta olisi voinut saada varmuuden, oliko Vanten puheessa perää vai eikö. Mutta tässä asiassa hän luottikin muiden arvosteluun enemmän kuin omaansa. Hänen näköisekseen olivat poikaa kaikki sanoneet, piispasta asti. Niin oli sanonut maisteri, joka oli viikkokausia talossa, ja niin kansakouluntarkastajakin, vaikka oli ummikko.
Mutta semmoisia asianhaaroja, joista hän pian olisi päässyt asian oikean laidan tietämään, ei hänen mieleensä juolahtanut.
Hän saapui Vankan Aapon pirtille, joka oli syrjässä valtatiestä.
Aapo oli juuri lähdössä kosken soundin.
»Aamulla kuulin, että perämiehistä on puute, niin aioin juuri lähteä koskelle.»